Kirjoitan pelkästä koulusta.

Mutta tänään koulu oli harvinaisen ihanaa.

Jesus Christ Superstar -käännökseni sai loistavat arvostelut. Opettaja sanoi itkeneensä sitä laulaessaan (mutta hän onkin 70-luvulla nuoruuttaan elänyt vanha fani), ja opponentti oli kokenut kylmiä väreitä. Opettaja alkoi ehdottaa tästä minulle gradun aihetta ennen kuin ehdin itse sanoa, että sitä juuri olen ajatellut. Sain heti listan hyödyllisistä tutkimuksista eri yliopistoissa. Moni musikaalia tuntematon kuuli biisit ensi kertaa, kun ne soitettiin tunnin aluksi, ja yksi tyttö tuli tunnin jälkeen sanomaan, että ne olivat aivan mahtavia. "Jeesuksen voi niin hyvin kuvitella vetämässä korkeaa G:tä Gethsemanen puutarhassa." Toivottavasti sain ihmisiä kiinnostumaan nimenomaan tästä musikaalista ja/tai musikaaleista yleensä.

Vitonen tuli. Kyllä melkein tiesin sen. Käännöksessä oli silti tiettyjä kohtia, joista tiesin jo etukäteen saavani kritiikkiä, ja myös sain. En ollut tyytyväinen niihin, en ollut keksinyt mitään tarpeeksi hyvää. Joitakin yllättäviäkin kritiikin aiheita oli, mutta toisaalta joistakin kohdista, joihin itse en ollut kovin tyytyväinen, oli pidetty paljon. Lisäksi opettajan ja opponentin (ja myös ryhmäläisten) mielipiteet monesta kohdasta menivät täsmälleen ristiin, mikä rohkaisee minua ajattelemaan, että laululyriikka on makuasia, jossa ratkaisut eivät koskaan voikaan miellyttää kaikkia. Turha siis murehtia, jos joku yksittäinen sanavalinta tökkää tietyn kuulijan korvaan.

Päivällä olin ihan adrenaliinipöllyssä, niin tyytyväinen olin onnistumisesta minulle tärkeässä asiassa. Erityisesti laulujen tunnelataus oli kuulema ollut kohdallaan. Se ei ole ihme. Alkuperäiset sanoitukset merkitsevät minulle aivan valtavasti, ja kyllä minä niitä melko sydänverelläni käänsin. Ah.

Tänä aamuna muistin pitkästä aikaa, millaista on jännittää asioita. En minä ole jännittänyt koulutilanteita vuosiin. (Viimeksi kai Glasgowssa italian kielen jokakeväisiä suullisia kokeita - ne olivat shokki suomalaiselle. Vikaan vuoteen mennessä niihinkin tottui.) Enkä nytkään siis paniikissa jännittänyt. Vähän kuitenkin. Ensin en tajunnut, miksi olin rauhaton, mutta vähitellen päättelin, ettei olo muustakaan voinut johtua. Olin tehnyt jotain, joka oli minulle tärkeää, ja asettanut näin itseni tunnetasolla alttiiksi eri tavalla kuin koulutöissä yleensä. Siitä se johtui. Itselleen liian rakkaiden asioiden työstäminen on raskasta ja kuluttavaa. Varoittelijat ovat oikeassa. Mutta se on myös kaksin verroin palkitsevaa!

Pistän ne käännökset luvatusti nettiin varmaankin perjantaina. Tänään minulla on ollut työkäännösten kanssa kiireitä, jotka jatkuvat koko huomisen. En siksi viitsi suunnitella huomiselle mitään projekteja. Perjantaina pitäis olla aikaa.