22. lokakuuta 2010

Päivän sana: Conniption

Definition of CONNIPTION: a fit of rage, hysteria, or alarm <went into conniptions>
Conniption - Definition and More from the Free Merriam-Webster Dictionary

Kohtasin tämmöisen uuden sanan. Omassa tapauksessani tuntuisi merkitsevän hallitsematonta raivokohtausta.

8. lokakuuta 2010

Pikareferaatit teatterielämyksistä, Lontoo 09/2010.

Vietin syyskuussa jälleen viikon Lontoossa. Tässä viikon satoa, englanniksi, koska englanniksi yleensä kirjoitan facebookiin, josta tiivistelmät on suunnilleen kopioitu.

 
Show #1: Into the Woods @ Regent's Park Open Air Theatre, i.e. in the actual woods (or at least surrounded by a number of trees), under a perfect late summer sky. Completely magical. I'll never watch this show again anywhere else, 'cause what could beat this setting?

The show itself: 1st half of show is wonderful; 2nd is depressing, overlong and mostly recycles tunes from the 1st. Should almost have left at the interval with a perfect experience! Adored the set design, but hated the bizarre hunter/rastafarian costumes. Cinderella had dreadlocs! Even in her "ballgown", wich wasn't much to look at!


Shows #2 and #3: Henry IV parts I and II, Shakespeare's Globe. Standing up for 6,5 hrs watching Shakespeare might not be fun for everyone, but it's how I spent my Sunday! Again, perfect weather. Loved how every little thing on stage was ENTIRELY authentic, down to every single hand-sewn stitch, and footwear many SCA people would kill for.

Shakespeare's history plays aren't my favourites, though: Henry IV is supposedly one of the best, but I still didn't find it particularly riveting. Give me a good tragedy or comedy any day. Did love Roger Allam and Jamie Parker in the lead roles.



Show #3: Passion @ Donmar Warehouse. A deliciously twisted love triangle. Sort of slow in the beginning, but the sicker the thing got, the more I enjoyed it.

It was a joy and a privilege to watch Elena Roger, the petite Argentinian übertalent. David Thaxton was pleasing to the eye and the ear, possibly a little nervous acting alongside two far more famous women, but seemed to get over it somewhat as the play progressed. (The other famous woman, Scarlett Strallen, was fine, too.)

The theatre is so small you could almost reach out and touch the actors ♥


Show #4: Love Never Dies. My holiday was filling up with artsy, brainy productions. What to do, what to do? Go see Lloyd Webber's newest megamusical / Phantom sequel!

If you loved the original Phantom, you're VERY likely to hate this sequel. If you thought the original had a lovely, happy ending and expected our heroine to ride off into the sunset with her hero, this show will rape your memories and make you a very sad panda. You have been warned.

Personally, I've never been crazy about Phantom, and always thought Christine seemed more concerned with escaping the scary opera house and less in love with her rescuer.

Result: I actually rather LIKED this sequel. It has lovely new tunes, everyone's all grown up, and the Phantom's a more well-rounded character this time around. Act I is actually rather wonderful and full of promise. Shame about the ending, though, which is unrewarding for everybody and sort of spoils the experience.

Show #5: Aspects of Love @ The Menier Chocolate Factory. My main reason for going was to finally visit
the tiny fringe theatre that produces hit after hit after hit, West End transfers, Broadway transfers, you name it. The theatre is almost too small for my tastes, but the production was delightful.

Aspects of Love should be renamed Aspects of Lust, though. It portrays a bizarre unverse where everyone fancies everyone and no one ever says no - which is FINE by me and rather entertaining. But what the hell does that have to do with LOVE...? They'll jump into bed two hours after meeting each other and immediately call it love. They certainly have their terminology mixed up. This baffled me throughout the show.

Also, Andrew, please stop recycling your tunes between shows. It confuses me.

Show #6: For my last show... I saw Passion again. Yup. I kind of wanted to, so did what I always do: left it down to chance and went for day tickets 10 mins before opening. Didn't expect to get any (1st people had arrived two hours before), and go see something else - but I got a ticket! So, I saw it again from the circle for £13.

The story was more captivating the 2nd time around. Small things mattered. Loved it. (Not as much as A Little Night Music, though.)

To continue yesterday's train of thought: This musical is the COMPLETE opposite of Aspects of Love. It sees love as an obsessive, all-consuming force. Which got me thinking: Could both views be correct? Do certain people life in an Aspects of Love world - love for fun / to avoid loneliness / because they honestly fall in love that easily - while others live in a single-minded Passion world, where love is rare but all-consuming?

1. lokakuuta 2010

Televisio: True Blood

True Blood Page 3 iPhone ThemeImage by jambled via Flickr
Olen nyt katsonut kaksi kautta True Bloodia. Kirjoitin siitä äsken facebook-statuksen. Keksin, että mitä jos yrittäisin kirjoittaa päivän parin välein edes pienen blogitekstin jostain statuksesta. Kokeillaan tämmöistä.

Useimmat ystäväni ovat AIVAN fiiliksissä True Bloodista. Itse en päässyt samoihin tunnelmiin ainakaan ensimmäisellä kaudella. Itse asiassa kauden puolivälin tienoilla teki melkein mieli jättää leikki kesken, koska sarja näytti junnaavan paikoillaan eikä mikään hahmojen kohtaloissa kiinnostanut minua kauheasti.

Onneksi en jättänyt. Toinen kausi osoittautui paljon kiinnostavammaksi. Pääjuoni on heikompi kuin ykköskaudella (vai olinko ainoa, joka ei nähnyt mitään järin jännittävää jengin seikkailuissa Dallasissa, eikä juuri perustanut siitä orgioihin yllyttävästä jumalattarestakaan?), mutta sarja oli muuten löytänyt oman tyylinsä: hurmaavan sekoituksen campia, aidosti hauskoja vuorosanoja, väkivallan sarjakuvamaista ylivetämistä ja melodraamaa. Vähän niin kuin Buffy, jos Buffy olisi ollut HBO:lla ja sarjassa olisi voinut olla näin ronskia kieltä ja raflaavia tapahtumia. Nautinnollista katsottavaa, jos ei ylianalysoi kaikkea.

Itse ikävä kyllä ylianalysoin asioita, ja ikävä kyllä True Blood ei ole ottanut Buffysta mallia juonenkuljetuksessa. Tämän tuoreemman vampyyrihitin kakkoskauden eteneminen on tuskallisen klonksuvaa. (Vai onko ongelmani ennemminkin, ettei se ole HBO-tasoa? On kai sitä huonompaakin olemassa. Pettymys joka tapauksessa.) Välillä ei ole mitään odotettavaa tai jännitettävää, ja välillä hahmot ja käsikirjoittajat tuntuvat unohtavan jotain olennaista pitkiksi ajoiksi. Aina en ymmärtänyt hahmojen motiiveja tekoihinsa. (Motiivi tuntuu olevan käsikirjoittajien halu yllättää ja järkyttää, ja seuraavassa hetkessä hahmo itsekin on ihan että "Mitä oikein ajattelin?") Kauden loppuhuipennuksessa kaikki törmäilivät paniikissa ympäriinsä. Ymmärrän, etteivät kaikki voi olla blondeja vampyyrintappajia, jolle pahisten päihittäminen on synnyinlahja, mutta ehkä voisi yrittää kehittää jonkinlaisen suunnitelman? Tai edes liittoutua yhteen / pysyä samassa paikassa?!

Anna Paquin on minusta väärä nainen sarjan päärooliin. Ei luulisi olevan kovin vaikea esittää nättiä, pirtsakkaa tarjoilijatyttöä, jossa ei sankarittarena juuri ole harmaan sävyjä, mutta Paquin on jostain syystä ajoittain epäuskottava ja tuntuu keskittyvän etelävaltioiden aksenttinsa hiomiseen. (Minulla on muutenkin valittamista mukasähäkän "sankarittaren" passiivisesta roolista miesten pelinappulana, mutta siitä kirjoitetaan jo erittäin hyvin esimerkiksi tässä.)

Onneksi muut näyttelijät kompensoivat. Varsinkin Jasonin, Lafayetten ja Taran esittäjät ovat tehneet minuun vaikutuksen. Itse asiassa myös Samin, ja juopon Andy-poliisin, ja Hoytin. Melko monet. Kunpa vielä sarjan päätähti olisi kohdallaan.

Osittain negatiivisista sanoistani huolimatta lopputulos on: olen nauttinut sarjan dialogista ja sarjakuvamaisuudesta ja aion jatkaa katsomista.