Olen yksin Suomessa.

Melkein. Marjukka lähti tänään Turkuun, ja ne sieltä menevät Einin kanssa yhdessä Helsinki-Vantaalle huomenna. Siitä Turkkiin. Äiti ja isä ovat olleet Turkissa jo viikon. Ne omistavat siellä kaksi asuntoa ja käyvät siellä usein, mutta ennen ei koko muu perhe ole ollut asunnoissa samaan aikaan. Teininä ollessani ne kylläkin kävivät nelisin etelänmatkoilla, ja minä vanhimpana ja kuumuutta vihaavana sain jäädä kotiin pitämään bileitä kavereille - mutta nyttemmin en ole tottunut tällaiseen. Pelottaa, että jos niille tapahtuu jotain, kun olen yksin näin eri paikassa. Lentäminen on turvallisin tapa matkustaa, mutta silti.

No, ei oikeesti-oikeesti pelota. Mutta vähän. Kyllä minua mielen pohjalla pelottaa aina myös mökillä, kun äiti menee uimaan tai isä pilkille. Lapsena pelkäsin myös, kun ne lähtivät marjastamaan - kuvittelin, että metsään voi oikeasti eksyä niin, ettei ikinä löydä kotiin. Olen aina ollut vähän sellainen outo, että suhtaudun omaan elämääni optimistisesti ja huolettomasti, mutta läheisten puolesta olen peloissani. Nelivuotiaana tunsin pakottavaa tarvetta herätä joka aamu vilkuttamaan ikkunasta vuorotyöhön lähtevälle isälle, koska pelkäsin jotain pahaa tapahtuvan, jos jättäisin rituaalin väliin.

Asiasta toiseen: Ohoh. Setä telkkarissa varoittaa juuri, että sää viilenee. Talvirenkaita ei kuulemma kannata vaihtaa pois. Voi höh. En jaksa, jos pyörä pitää viedä takaisin kellariin ja tulee uudelleen sulamisvetistä ja mutaista. Suomen kevät on ihan tyhmä.

Tulee tajunnanvirtaista tekstiä, olen jo puoliunessa. Parempi varmaan mennä nukkumaan. Viikolla tuli vähän univelkaa.