Ensimmäisestä Iron Manista olin sitä mieltä, että siinä oli esinäytöksen makua. Se oli aika hyvä, mutta jätti turhautuneena odottamaan varsinaista toimintaa.
En nyt oikein tiedä, oliko tässä sitä varsinaista toimintaa.
Tykkäsin ensimmäisestä puolituntisesta. Se oli kepeä ja toimiva, ja sähköruoskat autoradalla olivat upea näky. Kaikki hahmot saivat aikaa ruudulla. Sanailu oli suorastaan woodyallenmaista ja näyttelijäntyö genressään poikkeuksellisen hyvää.
Loppuelokuva jotenkin puuroutui. Tapahtumat eivät temmanneet mukaansa. Kunhan rullasivat eteenpäin. Mikään ei ollut tökeröä tai huonoa, mutta mikään ei myöskään tuntunut tyrmäävältä. Enkä ole vierailevien supersankareiden itsetarkoituksellisten cameo-esiintymisten fani. Mikä tarkoittanee vain, etten ole riittävän nörtti arvostamaan niitä.
Loppuun asti tykkäsin näyttelijäntyöstä (Robert! Sam Rockwell! Mickey Rourke! Gwyneth! Oikeastaan kaikki!) ja leffan yleisestä tunnelmasta. Tykkäsin sinänsä kässäristäkin: yksittäiset kohtaukset toimivat lähes poikkeuksetta. Vika oli ehkä kaikenkattavassa juonessa, josta puuttui dramatiikkaa.
Painavin elokuvan herättämä kysymys on tämä: miten on mahdollista sanailla noin Beatrice ja Benedick -henkisesti (Shakespeare-viittaus toimintaleffan arvostelussa) ilman, että lopputulos on millään lailla seksikäs?! Stark/Robert ja Pepper/Gwyneth nahistelivat kerrassaan hauskasti ja luontevasti. Se hymyilytti mutta onnistui samaan aikaan vaikuttamaan niin puhtaasti toverilliselta, että ihmettelin, oliko Starkin romanttinen kiinnostus sihteeriään kohtaan kuopattu kokonaan. Beatrice-ja-Benedickmäisyys on yleensä seksikkyyden puhtain ilmentymä! Mahdoton yhtälö! En pysty käsittämään.
Noin muuten jäi päällimmäiseksi mieleen, että Rober Downey, Jr kantaisi kevyesti paljon huonompaakin elokuvaa. Ja on kantanutkin. Ja, että Don Cheadle on loistonäyttelijä, mutta roolia ei olisi pitänyt miehittää uudestaan kesken elokuvasarjan. Tuli outo olo.
Pisteitä: 3,5 / 5 (= ihan kiva että näin, muttei himota nähdä uudestaan)
